Oli talvinen ilta vuonna 2005. Harriet ja Markus olivat lähteneet viikonloppuvierailulle Harrietin siskon luokse ja päättivät lähteä iltakävelylle, jotta voisivat keskustella edes hetken rauhassa, Harrietin siskolla kun oli menoa ja meininkiä pienten lapsien viuhtoessa edes takaisin pienen kolmion huoneissa.

-Huh. Ihanaa päästä hetkeksi ulkoilmaan. Harriet huokaisi ja veti Markuksen käden kainaloonsa.

-Niin todellakin on. Siskosi lapset on ihania, mutta pieni hetki hiljaisuutta ei tee pahaa. Markus naurahti hilpeästi ja haisteli raikasta pakkasilmaa.

He kävelivät ennestään tunemattomia teitä pitkin. Tähtitaivas oli kirkas ja hanget hohtivat niitten loisteessa kauniisti. Harrietin katse kiinnittyi tien oikealle puolelle.

-Katso! Hän huudahti. Markus sävähti.

-Mitä kummaa nyt?

-Katso tuota ihanaa vanhaa taloa! Harriet sanoi ja juoksi portille. Toden totta. Heidän edessään kohosi hyvin vanha ja ränsistynyt valkoinen talo, jonka seinät kaipasivat maalia ja ikkunat uusia laseja. Harriet pinkaisi kartanon ikkunan alle ja kurkisti sisään.

-Tule nyt jo pois sieltä! Markus huusi. -Se on yksityisaluetta. Joku asuu siellä! Onhan tietkin aurattu.

-Ei täällä kukaan asu. Harriet vastasi ja varvisti ikkunan alla itsensä niin pitkäksi kuin pystyi. Katulamppujen himmeässä hohteessa näkyi, että talon lattioilla oli hujan hajan esineitä, pölyä ja rapistunutta maalia. -Tämä on ihana! Kukahan tämän mahtaa omistaa? Hän kysyi ja vilkaisi luokseen varovaisesti tullutta Markusta.

-Se on vanha postiljoonin talo. Heidän takaansa kuului. Molemmat sävähtivät ja kääntyivät äkkiä katsomaan, kuka heille oli oikein puhunut. Heidän takanaan seisoi vanha mies keppiin nojaten. -Anteeksi jos säikäytin teidät. Hän sanoi pientä hymyä äänessään. -Asun tuossa vähän matkan päässä, enkä voinut olla kuulematta pihalla ollessani teidän keskusteluanne. Talo on tosiaan vanha postiljoonin talo ja se on ollut tyhjillään ainakin seitsemän vuotta, jos ei kauemminkin. Postiljoonin vaimo siirrettiin silloin palvelutaloon, koska hän oli liian vanha ja yksinäinen hoitaakseen vanhaa taloa. Rikkinäiset huonekalut selittää paikkakunnan nuoriso. Kauan talo sai olla rauhassa, mutta pari vuotta sitten nuoret löysivät paikasta salaisten tapaamispaikan ja jälkikin on sen näköinen.

-Ennen talo oli kaunis ja hyvin laitettu. Ehkä näette vielä seinissä himmeästi näkyvän sinertävän hehkun.

Postiljooni rakensi talon perheelleen miltei vuosisata sitten. Hän halusi nimenomaan rakentaa sinisen talon, jonka sitten postiljoonin rouva Hilje sisusti ja laittoi. He elivät siinä monta onnellista vuotta. Hilje oli miestään monta vuotta nuorempi, joten hän myös jäi leskeksi varhain. Peter kuoli 20vuotta sitten ja oli 90 vuotias kuollessaan. Hän eli pitkän ja hyvän elämän.

Uskon, että monet talon huonekaluista on vielä tuolla sisällä tallessa. En ole käynyt pahemmin katsomassa tuhojen laajuutta. Minulla on taloon avaimet! Hilje jätti ne haltuuni ennen kuin hänet siirrettiin palvelutaloille. Siellä hän on vieläkin, tosin vanhana ja hyvin raihnaisena. Perijät eivät ole olleet kovin innokkaita talon suhteen. Hänen poikansa Jaakko ja Saul muuttivat kuka minnekkin, olikohan se Saul, joka loppujenlopuksi löysi vaimonsa Hollannista ja muutti sinne. Jaakon taipaleesta en tiedä, tokkopa tietää Hiljekään.

Markus ja Harriet kuuntelivat tarinaa lumoutuneina, Harrietin mieleen oli myös alkanut nousemaan elävä kuva siitä, minkälaista elämä Sinisessa kotitalossa oli ollut ja pieni hiipivä tunne valoi hänen sydämeensä haaveen...ehkä hänkin olisi vielä joskus yhtä onnellinen, kuin postiljoonin perhe oli ollut.